Ihana työpöytä rannalla

Mökkitonttimme takanurkasta, halkopinon ja huussin vierestä, voi löytää pienet portaat ja mutkittelevan polun kohti kivikkoista rantaa. Lapsena juuri tämä osa rannasta ja sen sammaleiset kivet olivat yksi lempipaikoistani. Rannan tuntumassa sijaitsevaa kalanperkuupöytää sen sijaan pelkäsin. Se oli usein täynnä suomuja ja perkuujätteitä, ja sen läheisyydessä tuntui vahva kalanhaju. 

Kun kasvoin aikuiseksi, kivillä pomppiminen vaihtui auringossa istuskeluun. En unohtanut rantaa kokonaan, mutta sinne ei vain enää tullut mentyä. Tänä kesänä löysin portaat, polun ja pöydän uudelleen.

Pieni polku kaartuu oikealle heti portaiden jälkeen, ja kalanperkuupöytä pilkottaa puiden välistä. 

Ennen perhettämme mökki kuului äitini enolle, joka rakensi sen itselleen ja vaimolleen. Kalastus oli heidän lempiharrastuksensa. Kesällä kalaa nostettiin verkoilla ja virvelillä, talvella pilkillä. On ollut loistava idea rakentaa kalanperkuulle oma paikka vähän sivummalle pihapiiristä. 

Nykyään pöytää käytetään alkuperäiseen tarkoitukseensa vain harvoin. Kun osuin alkukesästä paikalle, tajusin että kalojen sijaan pöydän ääressä voisi ruotia ajatuksiaan. Piirtää, kirjoittaa tai vain istuskella.

Eräänä päivänä näiden kuvien ottamisen jälkeen siivosin ja järjestelin paikkaa asuttavammaksi. Revin kuivuneita heiniä pois pöydän alta ja kivien välistä, nostin painavat puupalkit pöydän päältä, ja siirsin ne hyllyiksi sivummalle. Haravoin kuivat lehdet maasta ja kaivoin pari pientä puunalkua siitä, mihin kaavailin tuolin paikkaa.

Vaikka pidänkin siivoamisesta silloin tällöin, en ollut vielä koskaan ennen siivonnut luontoa. Se tuntui suoraan sanottuna vähän, noh, luonnonvastaiselta, mutta onneksi kukaan ei nähnyt!

Pöydän luokse johtavan polun päähän on rakennettu toiset portaat. On vähän surullista, että osaan vasta aikuisena arvostaa niitä lukuisia pieniä ratkaisuja ja rakennelmia, jotka helpottavat arkeamme mökillä. Jos isoeno eläisi vielä, voisin kysyä häneltä miksi asiat on tehty niin kuin ne on tehty, ja ennen kaikkea miten. 

Vaikka en osaakaan rakentaa mökkiä omin käsin, osaan sentään jotain. Voin kunnioittaa sukuni kätten työtä toisella tavalla, ja omia näitä puoliksi hylättyjä soppia ja nurkkauksia omaan käyttööni.

Pöytä on toisesta laidasta kiinni isossa kivessä ja toista laitaa kannattelevat pöydänjalat, jotka nekin ovat puoliksi järvessä. Sieltä uiskentelemasta löysin siivotessani muovisen sorsan. Sellaista käytetään kuulemma sorsastaessa syöttinä, mutta minun käytössäni se voisi olla mukava ja eettinen lemmikki, joka ei vaadi liikaa huolenpitoa, eikä kärsi vankeudestaan.

Kun irrotin palkit pöydästä, jäi pöytälevyyn rumia, tyhjiä aukkoja. Hain metsästä sammalta niiden täytteeksi ja kastelin istutukset hellästi kastelukannulla. Samalla kastelin läheiset kivet ja asettelin sammalta muihinkin sopiviin kohtiin. Ensi kesäksi voisin nikkaroida tilapäisen pöytälevyn, jonka voin asettaa varovasti sammalpöydän päälle jos tarvitsen tasaista pintaa.

Alkuperäisestä pöytälevystä en luopuisi mistään hinnasta. Se on kulunut ja hapertunut niin ihanasti, että se pitäisi varmaan museoida. Kun kerroin äidilleni aikomuksestani omia paikka itselleni, hän varoitti tekemästä mitään kovin pysyviä rakennelmia, koska kalanperkuupöytää käytetään kuulemma vielä silloin tällöin.

Ei muuten käytetä, jos minulla on asiaan mitään sanomista. Perkaan kalat itse jossain muualla, tai rakennan autopaikalle kalankäsittelylaitoksen, mutta vaadin että tätä paikkaa kohdellaan lempeästi ja kunnioittaen tästä lähtien. Alas verenvuodatus! Tervetuloa mindfulness ja muut 2000-luvun hullutukset!

Näitä kuvia ottaessani toivoin enemmän kuin koskaan, että olisin oikea valokuvaaja. Sellainen, joka tietää jo etukäteen, mitkä asetukset kamerasta valitaan, ja mistä kulmasta kuvat kannattaa ottaa. Sellainen, jonka ei tarvitse ottaa sataaviittäkymmentä kuvaa yhdestä pöydästä ja heittää niistä puolia pois heti ensinäkemältä.

En tiedä kuvaamisesta tai kameroista oikeastaan mitään, enkä osaa sanoa välittyykö paikan tunnelma näistä otoksista, mutta voin kertoa että paikan päällä se tuntuu hyvin hyvin vahvasti.

Ainoa asia, joka mietityttää on ulkotoimiston välineistö. Voiko tällaiseen paikkaan edes tuoda tietokonetta? Macbook sammaleisella pöydällä? Ruudun tuijottelu ihanan järvinäkymän sijaan? Enpä usko... On varmaan aika opetella miten sulkakynää käytetään, ja miten viivoittimen avulla tehdään paperille excel-taulukko. Voihan ne tärkeät asiat näpytellä koneelle sitten myöhemmin, jos vielä huvittaa.